.

.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Elämä on vain lainaa


Olen ikiliikkuja, jolla on aina monta rautaa tulessa. Olen myös elämästä nautiskelija, joka tarttuu jokaiseen hetkeen täysillä ja nukahtaa iltaisin silmänräpäyksessä päivän tohinoista ihan fyysisestkin väsyneenä. Tällainen olen ollut lapsesta saakka.
 
 Haluani nauttia joka hetkestä iloineen ja suruineen vahvisti myös se, että 26- vuotiaana, nuorena lapsiperheen äitinä, kävimme mieheni syövän myötä läpi melkoisen terveyden ja tunteiden vuoristoradan. Jouduimme miettimään, mitä tapahtuu, jos toista ei enää olekaan. Meillä oli remontoitava rintamiestalo ja kaksi pientä lasta. Voin kertoa, että elämän todelliset arvot loksahtelivat paikoilleen... Kaikki kääntyi hyvin: talo myytiin, mies parani, koliikkivauva kasvoi ja on nyt 17-vuotias lukiolainen. Elämä antoi parastaan ja olemme onnellisia.
 
40- vuoden rajapyykin jälkeen heräsin kuitenkin ensimmäistä kertaa ymmärtämään, että myös minä vanhenen vääjäämättä joka päivä. Ymmärsin, että minun on huolehdittava itsestäni ja rakkaistani entistäkin suuremmalla pieteetillä, jotta voimme hyvin. Haluan elää pitkän ja terveen elämän ja todellakin haluaisin niin kovin olla jonain päivänä se mummi, joka jaksaa leikkiä pihalla, kuskata uimakouluun ja leipoa lastenlasten kanssa. Ihaillen katson lähipiirissäni näitä supermummoja. Olette idolejani!
 
 
Tämä syksy on mankeloinut ajatuksiani jälleen elämän mysteerioilla. Omat vanhempani ovat jo pitkään sairastaneet ja varsinkin tämä syksy on ollut isälleni sairaalajaksoineen kuluttava. Se, että vanhempani eivät elä ikuisesti, on vain hyväksyttävä. Heillä on takanaan rikas ja monivivahteinen elämä sekä keskinäinen kantava rakkaus. Heidän elämänsä tulee jatkumaan lapsien, lastenlapsien ja lapsenlapsenlapsien myötä. Voiko enempää elämältä vaatia? Tämä on mielestäni kaunis,  eheä elämäntarina.
 
Lähisuvussa on myös lapsiperheen isä, joka joutui juuri tehohoitoon. Omat tunteeni 17-vuoden jälkeen nousivat pintaan ja hetken kipuilin elämän epäreiluuden kiemuroissa. Olen "pystykorva luterilainen", enkä voi aina mitenkään nähdä suurempaa tarkoitusta kuolemassa,  väkivallassa  tai epäoikeudenmukaisuudessa. Opiskelin jopa teologiaa cumuun saakka selvittääkseni tätä mysteeriota. Ei selvinnyt. Surullista, mutta kutkuttavan mielenkiintoista!
 
Minä uskon "perihyvään". Luotan siihen, että kaikki päättyy aina juuri niin kuin on parasta. En tiedä miksi niin tapahtuu, mutta tiedän niin tapahtuvan. Minun tehtäväni tässä maailmankaikkeudessa on ylläpitää hyvän kierrettä omalla pienellä panoksellani. Luotan siihen, että jos "tuhlaan" kaiken sen rakkauden, jota minulla on sisälläni varastossa, en voi olla vanhana kovin onneton eletyn elämäni suhteen? Tätä on vaikea selittää, mutta toivon teidän pääsevän ajatuksenkulustani jyvälle.
 
Entä sitten, kun suru iskee musertavana? Silloin juoksen ajatukset väsyksiin, siivoan niin että kaakelit hohtavat ja lopuksi itken koko suvun edestä. Antaa surun tulla. Se raivaa tietä ilolle.
 
Elämä on vain laina, mutta voi miten ihana, rikas ja mielenkiintoinen laina se onkaan!
 
Muistetaan elää täysillä!

12 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitit. Elämästä, sen ohikiitävyydestä.
    Ei voi luottaa nuoruuteenkaan täällä. Mutta se että eletään tänään kuin viimeistä päivää; rakastetaan, iloitaan toisistamme, kerrotaan se ääneen. Se on parasta se. Eilinen meni, huomisesta emme onneksi tiedä. Tänään on läsnä tämän päivän onni ja rakkaat ihmiset!

    💜

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten hyvä onkaan, ettemme tiedä, mitä huominen tuo tullessaan! Elämä jäisi elämättä niin helposti!

      Poista
  2. Kaunis kirjoitus ja hyvin paljon ajatuksia joita olen itsekkin tänään pyöritellyt mielessäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan lukeneeni joskus tekstisi, jossa pohdittiin hyvin tutuntuntuisesti näitä asioita... Nämä pistävät nöyränä miettimään. Onneksi elämä on mysteerio

      Poista
  3. Elämä tosiaan on vain laina ja siitä lainasta pitää välillä maksaa kova hinta. Laina kuitenkin takaa niin paljon ihania tapahtumia elämän aikana, että se laina kannattaa ottaa käyttöön heti.
    Ihana postaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Vain elämätön elämä on loppujen lopuksi sääli!

      Poista
  4. Itku puhdistaa niin yysiseti kuin psyykkisesti, siki pitää itkeä sekä suruun että iloon.
    Itse syövän sairastaneena ja nyt työpaikan homeen ja VOC-kaasujen tuomien oireiden myötä haen voimaa metsistä ja kaikesta kauniista. Elän tässä hetkessä ja olen siihen opettanut myös lapseni. Nautimme nyt kaikesta pikkuriikkisen tavallisesta unohtamatta kuitenkaan unelmointia <3 Mielstämme elämme hyvää elämää ja lapset sanovat olevansa tyytyväisiä ja onnellisia. Tarvitseeko elämässä muuta?
    Aivan ihana kirjoitus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Itku on todellakin monesti se voimaannuttava ja eheyttävä tekijä. Elämässä suuria asioita ovat niin usein ne arjen pienet rikkaudet ja suuret rakkaudet.

      Poista
  5. Niinhän se on lainaa vain tämä elämä ja kuinka nopeaa se meneekään, kumpa joka hetkestä osaisi nauttia... ja olla kiitollinen niistä pikkuisistakin asioista, joita ei aina arjen keskellä huomaakkaan!

    Kylläpä olette kovaa koulua käyneet, mutta onneksi kaikki on nyt hyvin <3 omien vanhempien sairastelu on syvältä, mutta onneksi voimme auttaa ja olla heille tukena :

    Hyvää viikkoa sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä iässä vanhempi-lapsisuhde kääntyy niin usein ylösalaisin. Voi kun sitä soisi kaikille ikäihmisille tasapainoisen, lempeän ja arvokkaan vanhuuden.

      Poista
  6. Niin se vaan on! Aika kuluu liiankin nopeaan ja lapset kasvaa hurjaa vahtia <3 Ihanaa viikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä vuosien pikajuoksissa olen aina ajatellut, että oma perhe tulee kaikessa ykkösenä. Omaa suhdettani vanhempiini en voi muuttaa enää paremmaksi, mutta voin tehdä omassa vanhemmuudessani ja suhteissani omiin lapsiini ratkaisuja, jotka kantavat hedelmää. Elämä on kokonaisuus ja se hyvä painaa , ainakin minun vaakakupissani, aina enemmän kuin negatiiviset asiat.

      Poista